Vaasan Badding yllätti elämänkertateatterin vihaajan!

”Jes! Mä keksin, kuinka saadaan kadonneet katsojat takaisin meidän teatteriin! Otetaan kuuluisa henkilö X ja kirjoitetaan sen elämästä teatteriesitys, missä sitten lauletaan ja tanssitaan artistin Y kappaleita. Ja palkataan pääosaan julkkis Z! Siis tällä reseptillä mummot tulee varmasti taas bussilasteittain teatteriin muistelemaan omaa nuoruuttaan ja pällistelemään kuinka se meidän palkkaama lööppikuningas/kuningatar selviytyy teatterilavalla. Hyvä. Teatterin talous on nyt pelastettu. Mitäs kokeellista me voitaiskaan sitten tehdä sen pienen näyttämön puolelle…”

Yllä kuvaamaani elämänkertateatteri tarkoittaa pahimmillaan seuraavaa: Kun olin pieni niin silloin sitä ja sitä, ja sitten minä [lisää laulu]. Sitten kasvoin isommaksi ja ihastuin, ja sitten minä [lisää laulu]. Äitini kuoli ja olin surullinen [lisää laulu]. Muutin kaupunkiin ja se oli jännää [lisää laulu]. Urani lähti nousuun [lisää laulu]. Rakastuin [lisää laulu], erosin [lisää laulu], lapsi syntyi [lisää laulu]. sitten ei mennytkään niin hyvin ja ajattelin tappa itseni [lisää laulu]… VÄLIAIKA … Ja se toinen näytös jatkuu samanlaisena tasapaksuna tuubana ilman mitään yllättäviä juonellisia tai dramaturgisia käänteitä tai muutoksia. Laulut ovat täysin irrallisia numeroita, juonta ei ole nimeksikään, kohtauksissa ei ole päätä eikä häntää, yritetään vain saada ympättyä seuraava hittibiisi edes jollain aasinsillalla esitykseen… Pahimillaan teatterissa tuntuu katsomossa siltä, että seuraa yläasteelaisen edellisenä iltana kyhäämää kouluesitelmää jostain randomista henkilöstä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vaasan Kaupunginteatterin Badding oli vihdoinkin maton jalkojen altava vetävä poikkeus tähän!

Ohjaaja Fiikka Forsman (vier.) on onnistunut luomaan Vaasan kaupunginteatteriin elämänkertateoksen, joka ei sorru jokaikiseen ”kaupallisen teatterin” valmiiksipureskeltuun ja yleisöä kosiskelevaan kliseeseen. Se on tuore, leikkisä, katsojaa haastava, mutta ei missään määrin liika taiteellinen tai kokeellinen ratkaisuiltaan. Katsoja voi olla aluksi hieman hämillään ja eksyksissä, sillä nimenä Badding tuo varmasti teatteriin väkeä, joka ei ehkä siellä niin ahkeraan käy. Mutta ne oivaltamisen ja ymmärtämisen hetket, jotka esityksen edetessä saadaan yleisön puolella, ovat ainakin minulle niitä hyvän teatteriesityksen kultakimpaleita.

Esityksen monet kerrokset aukenevat katsojan aikaisemmasta Badding-tuntemuksesta riippumatta. Katsojaa ei tästä huolimatta pidetä tyhmänä. Mitään ei alleviivaamalla alleviivattu. Yleisöä johdatettiin tyylillisesti ehjän esityksen läpi luottaen täysin siihen, että kun esityksen maailma luodaan kirkkaana lavalle tiettyjen tyylikeinojen ja sääntöjen puitteissa, katsoja ostaa tämän totena ja alkaa kyllä lukea näkemäänsä hänelle tarjottujen lasien läpi. Tässä ohjauksessa luotettiin täysin siihen, mistä usein käytetään määritelmää ”teatterin taika”. Nyt ei oltu elokuvissa, oltiin teatterissa.

Koko teoksen esiintyjäkaarti on teatterin omaa väkeä ilman ns. ulkopuolisia kassamagneettitähtiä. Pääosan esittäjä, Oiva Nuojua, on löytänyt Rauli Badding Somerjoen uskomattomasti niin fysiikkaansa kuin lauluääneensä. Tärkeän vastapainon Baddingin hahmon melankolialle ja ahdistukselle tarjoaa Ville Härkösen M.A. Numminen, joka voisi halutessaan varmasti varastaa koko shown! Kirsi Asikainen tekee teoksen ehkä inhimillisimmän ja yleisölle samaistuttavimman hahmon, jonka uhrautuvaisuudessa näkyy se loputon kärsivällisyys ja halu tukea ja rakastaa toista, kunnes omat voimat viimein kuitenkin loppuvat. Koko ensemble näyttelee tyylillisesti samassa näytelmässä, ja nauttivat näkyvästi siitä, että elämänkertateatteri on tällä kertaa oikeasti teatteria eikä puskateatterihuttua. Kerrankin musiikkiteatteriesitys, josta ei huou se, että talon oma väki olisi mieluummin tekemässä raskasta draamaa tällaisen musiikki-iloittelun sijaan.

Laulut istuvat fragmentoituun kerrontaan hienosti omina välähdyksinään ikään kuin liimaten tarinan palasia toisiinsa. Sauli Perälän musiikkidramaturgia kuljettaa henkilöhahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan hienosti eteenpäin, eikä musiikkivalinnoissa ole todellakaan sorruttu pelkkään hittikimaraan. Jukka Kyllösen luoma lavastus luo pelkistetyssä tyhjyydessään luontevasti karun kylmän kaupungin, luonnon ympäröimän Someron tai valontäyteisen rokkiareena. Liikuteltavien lavasteiden sijaan tilat ja tunnelmat luodaan ihmisillä ja lavaa käytetään uskomattoman monipuolisesti. Ammottavaa tyhjää tilaa ei pelätä. Ja pieneen tilaan tiukasti rajatut kohtaukset pystyvät tästä huolimatta pysymään hyvinkin intiimeinä. Ja kerrankin videoprojisointikin ikään kuin kuului esitykseen, eikä tuntunut turhalta nykyaikaiselta kikkailulta.

Mikä sitten teki Baddingista niin paljon paremman teatteriesityksen kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni elämänkertateos? Ensinnäkin se, että Baddingin elämässä on oikeasti jotain kerrottavaa. Tuo ristiriitainen ja omien haamujensa riivaama hahmo on jo yksistään kiinnostava tutkimuskohde teatterilavalle. Hänen ihmissuhteensa olivat kaikki ongelmallisia ja konflikteja täynnä, ja hänen elämässään tapahtui paljon yllättäviä ja dramaattisia käänteitä. Baddingin hahmossa on myös jotain, minkä me tunnistamme joko itsestämme tai sitten läheisistämme. Häneen on helppo samaistua, koska hänen julkisuuskuvansa ei missään vaiheessa ollut kiiltokuvamainen ja tai tylsän muovinen. Hän säilyi suuren kansan edessä ihmisenä, ei tuotteena.

Tämä kaikki huomioon ottaen, nostan hattua Fiikka Forsmanin ja Heikki Metsämäen rohkealle valinnalle tarttua Baddingin elämäntarinassa suht lyhyeen hetkeen ja uskallusta alkaa peilata sen kautta miehen koko elämää tylsän ja tavallisen kronologian sijaan. Tämän lisäksi teoksesta näkee, että koko taiteellinen työryhmä on yhdessä esiintyjien kanssa tehnyt ja luonut samaa teosta. Jokainen palapelin pala on antanut oman taiteilijuutensa sen eteen, että saavutettaisiin yhteinen päämäärä. Se näkyi ja kuului. Ilman tuota panosta esitys olisi helposti jäänyt pelkäksi dramaturgiseksi kikkailuksi.

*****

Minut kutsuttiin yhdeksi extempore.fi sivuston kulttuuriblogaajaksi. Aion kyllä edelleen jatkaa täällä bloggerin puolella, mutta uuden blogini löydät siis osoitteesta http://blogit.extempore.fi/gotta-get/