Minulla on huoli. Ja se on suuri huoli. Olen huolissani teattereiden tarjoaman taiteen tasosta. Olen huolissani siitä siksi, koska teatterien (ja myös muiden kulttuurilaitosten) tukien jatkuva leikkaus on saattanut käyntiin paholaismaisen oravanpyörän. Epäilen vahvasti, että onko päättäjien tasolla ollenkaan ymmärretty, mitä on tullutkaan tehtyä...
Teatterithan ovat olleet talouskriisissä jo vuosia. Säästetään, leikataan, lomautetaan, tehdään pienemmällä budjetilla, joustetaan... Arkipäivää ihan alalla kuin alalla. Samaan aikaan teattereilta on jo pitkään vaadittu tulosvastuuta. Kulttuurilla tulisi siis pystyä tehdä rahaa. Ja jos teatteri ei onnistu tuottamaan tarpeeksi lipputuloja, sen taide ei ole tukemisen arvoista, joten tukea lasketaan entisestään. Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ajatuskaari osalla päättäjiä kulje jotensakin näin?
Joka ikinen tutkimus maailmassa huutaa sitä, kuinka paljon taide tuottaa positiivisia asioita yhteiskuntaan. Kaikki me tiedämme rikkaan kulttuurielämän olevan ihmisille hyväksi, aineeton hyödyke, jonka vaikutus näkyy ihmisten henkisessä hyvinvoinnissa. Onko putkimaisesta yksisuuntaisesta ajattelusta vain tullut niin suuri hyve, ettei pystytä käsittämään, että se taiteen rahallinen tukeminen saatetaan saada takaisin säästöillä jossain muualla - esimerkiksi terveydenhuollon puolelta. Me kaikki allekirjoitamme sen, että kulttuurisesti köyhä kansa on onneton kansa. Ja onneton kansa on pian masentunut kansa. Ja masentunut kansa ravaa lääkärissä, on sairaslomalla, syrjäytyy ja elää pian sosiaalituella. No hupsista, sinnehän ne kulttuurissa säästetyt rahat sitte menivätkin. Ja vähän päälle.
No teatterit tottakai yrittävät kuitenkin toimia näissä annetuissa puitteissa. Ja mikä genre tuo sitten eniten sitä maksavaa yleisöä teattereihin? Komediat ja musikaalit. Teatterit kuitenkin taistelevat viimeiseen hengenvetoon tällaista taiteen yksipuolistumista vastaa ja tarjoavat onneksi edelleen monipuolista ohjelmistoa. Sillä pelkkien sirkushuvien tarjoaminen on kulttuurisesti köyhää ja ei yksistään tuota sitä jo edellä mainittua henkistä pääomaa, jota taide kokonaisvaltaisesti ihmisille antaa: Ajatuksia, herätyksiä, tietoa, ymmärrystä, elämän estetiikkaa, halua taistella vääryyttä vastaan, muistutusta siitä kuinka meidän tulisi olla parempia ihmisiä toisillemme... Hetkeä unohtaa itsensä.
Mutta kun ne kassamagneetit pitää kuitenkin tehdä, koska tilastot. Ja pirun musikaalit ovat se suurin ja kallein teatterin genreistä, jota tehdä yleisölle. Ja ne tuppaa vetämään eniten katsojia, joten saadaan luvut näyttämään hyviltä. Mutta... seuraava mahdollinen säästökohde suurien musikaalien tekemisessä on enää ihmisten palkat. Mitä sitten tapahtuu?
Ei hätää! Palataan 90-luvun malliin, jolloin ei vielä ollut ammattilaisia tekemään musiikkiteatterien laulavaa tanssivaa ensembleä. Palataan käyttämään iltanäyttelijöitä sekä laulun- ja tanssin opiskelijoita - harrastajia ja amatöörejä! Heitetään 20 vuotta alan koulutusta ja taiteellista kehitystä romukoppaan ja yritetään täyttää salit täysillä lippuhinnoilla katsojilla, jotka pääsevät nauttimaan, kun naapurin zumbaava Kirsti ja laulutunneilla käyvä siskonpoika vähän harrastaa. Äärimmäisen kärjistettyä, myönnän. Mutta kun Suomen isoimmat teatterit alkavat vähitellen vajota tähän malliin, minua alkaa alan ammattilaisena oikeasti huolestuttaa.
En ole huolestunut pelkästään itseni ja kollegojen työllistymisen takia vaan koko suomalaisen musikaalitaiteen puolesta. Koska kun esitysten taso laskee, jo parempaan tottuneet katsojat eivät enää menekään teatteriin, kävijämäärät laskevat. Mitä sitten tapahtuu? Tuet laskevat. Mistäs sitten seuraavaksi leikataan... Alatteko nyt ymmärtää suuren kuvan?
En osaa ratkaista tätä pulmaa, pyörittelen vain päätäni ja huokailen. Mietin, tulisiko ammattiliittojen jatkaa aggresiivisemmin jo käynnissä olevaa taistelua 'musikaaliartistien' oikeudenmukaisen palkkauksen puolesta. Pitäisikö teatterit työnantajina pakottaa maksamaan harrastajillekin ammattilaisen työnkuvasta teoksessa lähes ammattilaisen tasoista palkkaa - ihan niin kuin muilla aloilla tehdään (esim. opettajat), jolloin amattilaisen korvaaminen amatöörillä ei olisikaan enää säästökysymys? Herkullinen ajatus näin työntekijän näkökulmasta, mutta se ei ratkaisisi millään tavalla sitä ongelmaa, josta tämä johtuu, vaan pahentaisi sitä entisestään. Ja haluan myös yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka on pakotettu tekemään nämä kurjat valintansa masentavien talouslaskelmien numeroiden edessä: Kun on pakko valita kahdesta huonosta, surkeasta, jopa taiteelle letaalista vaihtoehdosta.
Välillä vain tuntuu niin typerältä, että me alan ihmiset olemme suurimpana ja äänekkäimpänä joukkona vaatimassa itsellemme tukia tehdä taidettamme. Kun emmehän me sitä itsellemme tee vaan katsojillemme. Me emme haluaisi mitään muuta niin paljoa, kuin että te katsojat saisitte hyvää taidetta, josta nauttia. Joten ettekö te katsojat, tavallinen kansa, kulttuurin kuluttajat, voisi myös nostaa ääntänne ja alkaa kovemmin vaatia päättäjiä tukemaan kulttuuria? Siis teitä itseänne ja teidän läheistenne hyvinvointia.
Mahtava blogi!
VastaaPoistaTänään aloin ekaa kertaa lukea, vaikka se on pistänyt tuolla FBn puolella useasti silmään. Ja pitää varmaan lukea kaikki tekstit tässä pikkuhiljaa. :)
Tähän kirjoitukseen liittyen, ainakin välillisesti:
Voisin teatteriharrastajana allekirjoittaa huolesi säästöistä ja leikkauksista, ja tokihan taiteista säästäminen on ollut arkipäivää jo pitkään, kuten sanoitkin.
Mutta toisaalta haluaisin esittää alan ammattilaiselle kysymyksenä, että kuinka teatterin pitäisi keksiä itsensä uudelleen päivittyäkseen uudelle vuosituhannelle?
Tällä tarkoitan puhtaasti sitä, että vaikka alalle omistautuneet ja siitä kiinnostuneet pitävät sitä tärkeänä, se ei nyt kuitenkaan ole nykyaikana suosittu taidemediumi. Vertailukohtana esim. taide- / indie- ym. ajatuksia herättävät elokuvat, jotka toteuttavat määritelemiäsi taiteen vaikutuksia ihmisiin, mutta saattavat silti pärjätä taloudellisesti omillaan.
Totesit tutkimusten ja yleisen tiedon laajasti puoltavan taiteen positiivista vaikutusta ihmisyhteisöissä, mikä ei minustakaan ole kiistanalaista. Eikö taiteen kuitenkin toteuttaakseen nämä positiiviset merkityksensä olisi saavutettava ihmiset, se suuri yleisö? Muutenhan se elävöittää ainoastaan marginaalien sielunelämää.
Näyttelijäntyöhön ja muihinkin esittävän taiteen muotoihin kaikki tuntuvat, ihmisestä riippumatta, suhtautuvan lämmöllä tai arvostaen, ellei jopa ihaillen.
Monet eivät kuitenkaan käy teattereissa.
Vaikka elokuva, televisio ja internet mahdollistavat monenlaisesta esiintymisestä nauttimisen ilman sitoumusta fyysiseen paikkaan, väittäisin kuitenkin, että live-esiintymisessä ihmiset saavat eri tavalla, ehkä jopa jollain primitiivisellä tasolla, "enemmän irti" tuosta kokemuksesta. Onglema ei siis ole digitalisaation mukanaan tuoma elävän taiteen tarpeettomuus. Ongelma taitaakin olla vanhahtava formaatti, jonka ihmiset kokevat vieraaksi.
Siksi palaankin alkukysymykseen: Miten teatterin olisi uudistuttava tavoittaakseen ihmisiä samalla tavalla kuin aiemmin?
Onko teatterin paikka tulevaisuudessa vain (esim.) näyttelijäntyön parhaana oppimisympäristönä, jos sen kävijämäärät alati vähenevät?
Pitää vielä painottaa, että itse en tälläisesta tulevaisuudenkuvasta nauti, mutta koen myös ristiriitaisena sen, että teatterilaisten olisi aina oltava sydän sykkyrällä lakkautusuhan alla, jos rahoitus koetaan "kulttuurisena hyväntekeväisyytenä", koska ihmiset eivät tästä taiteesta halua riittävästi maksaa. Mitä me voisimme tehdä kääntääksemme tämän päälaelleen?
Mihin meidän olisi esittävä taide vietävä ja missä muodossa?
*tuomas k
Hienoa ja validia pohdintaa - ja varmasti oman blogauksen arvoinen aihe! Haluaisin kuitenkin heittää soppaan vielä muutaman näkökulman lisää:
PoistaIhan ensimmäisenä lähtisin liikkeelle rakenteellisista muutoksista. Suomi on nimittäin maa, jossa on (ymmärtääkseni) maailman eniten kaupunginteattereita asukasta kohti. Täällähän löytyy kunnan ja valtion rahoittama teatteritalo (tai jopa kaksi) jokaisesta jo vähänkin isommasta asutuskeskuksesta. Tällaista järjestelmää ei ole missään muualla, vaan suurin osa teattereista maailmalla on yksityisiä yrityksiä.
Muualla teatteri ja erityisesti musikaalit ovat iso ja (onnistuessaan) rahaa tuottava bisnes. Miksei se voisi siis olla sitä meilläkin? En siis ole ajamassa teatteritaloja alas, vaan kyseenalaistan sen mallin, jolla taloja Suomessa pyöritetään. Se ei selvästikään kestä nykyaikaa (kuten on jo huomattu).
Toinen suuri ero maailmalle on siinä, että meillä teatterit ovat lähes järjestäen ns. repertuaariteattereita, eli samassa talossa esitetään laajasti ohjelmistoa laidasta laitaan, kun taas muualla yksi talo saattaa keskittyä vain yhden teoksen pyörittämiseen sen ohjelmistossaoloajan. Ei yritetä samalla koneistolla ja näyttelijöillä venyä genrellisesti lastenteatterista nykydraamaan ja musikaaliin. Lisäisikö tämä laatua? En tiedä, mutta helpottaisi varmasti vähentämään talon jatkuvasti vaihtuvan ohjelmiston ylläpitämiseen meneviä kuluja.
Olisiko tässä yksi ratkaisumalli? Pienentää ja keskittää ohjelmistoa, eikä yrittää tehdä vähän jokaiselle jotain. Auttaisiko tämä teatteriryhmiä löytämään paremmin oman yleisönsä? Riittääkö pieniväkilukuisessa Suomessa riittävästi väkeä tälle mallille? Me olemme kuitenkin tilastollisesti todella aktiivista teatteripenkinkuluttaja-kansaa, mikä on positiivista suomalaisen teatteritaiteen kannalta.
Teatteritaiteen saavutettavuus kuitenkin ON ongelma, kuten kirjoitit. Ja se tiedetään ihan taloissa asti. Markkinointi taistelee koko ajan pysyäkseen ajan hermoilla tavoittaakseen katsojia. Valitettavasti vain teatteri talona on hidas reagoimaan ja useimmiten taiteilijoiden - ei innovatiivisten bisnesmiesten - ajama; mm. tästä syystä teatterit tulivat twitteriin vasta niin myöhään - moni talo vasta samaan aikaan opetteli käyttämään facebookia markkinointimediana, kun olisi jo pitänyt toimia.
On myös tajuttu, ettei se vanhan hyvän ajan ryhmä- ja ennakkomyynti enää tänä päivänä riitäkään turvaamaan täysiä katsomoita. Nykyään tehdään heräteostoksia. Ja sen kaltaisia ostajia ei saavutetakaan enää vanhanaikaisilla markkinointikikoilla. Printtimedia ei enää riitä kertomaan paikkakunnan kulttuuritarjonnasta, vaan teaserit netissä, aktiivinen some-osallistuminen, nettimainonta, viihteen hakupalvelimet, sekä erilaiset äkkilähdöt ja viime hetken alennukset ovat tätä päivää!