"Graffauksesta"

Eilen eräs ympyrä sulkeutui: Opetin omille tanssioppilailleni materiaalia Michael Jacksonin "2 Bad" -musiikkivideolta, materiaalia jota itse esitin aikanaan yhdessä hyvien ystävieni kanssa koulun joulujuhlassa. Se oli ensimmäinen julkinen tanssiesitykseni (jos ei lyhytkestoista kansantanssiharrastustani lapsena lasketa). Sen jälkeen poikaa vietiin. Tanssista tuli intohimoni.


Tätä pohtiessani tajusin myös, että olen kirjoittanut täällä paljon mielipiteitäni näyttelijäntyöstä, musikaaliohjauksesta sekä laulamisesta. Tanssin puolelta olen lähinnä tyytynyt ylistämään muutamaa alkueräiskoreografia tuolta maailmalta. Tämä tuntuu oikeasti hullulta, sillä tanssi on aina ollut jopa musiikkia suurempi intohimoni musikaaleissa. Joten korjataanpa tilanne!



Haluan mainita muutaman Suomessa tehdyn produktion, joissa minusta on ollut äärimmäisen loistavaa ja onnistunutta koreografiointia. (En luonnollisestikaan voi käsitellä teoksia, joissa olen ollut itse mukana. Lavalta käsin kun ei pysty hahmottamaan sitä suurta kokonaisuutta, jonka yleisö näkee. Lisäksi luomisprosessi tuo omat tunnesiteensä lopulliseen liikemateriaaliin.)

1. Svenska Teatern: La Cage Aux Folles (2007-2008)
Hyppäsin itse asiassa mukaan tähän produktioon sen viimeisen syyskauden ajaksi, mutta näin teoksen sitä ennen ja rakastuin koreografin Igor Barbericin tapaan hyödyntää ensembleä. Lavaa käytettiin monipuolisesti, ihmisiä kulki sisään ja ulos numeroiden aikana, kokoonpanot koreografioissa vaihtelivat, tanssijat tekivät välillä kolmea tai neljää maeriaalia päällekäin, pikavaihtoja vaatteissa keskellä isoja numeroita... Ja koreografioidut kiitokset!

Liikemateriaali oli suht' uskollinen alkuperäisteokselle, mutta silti uniikkia. Olin oikeasti pienessä ekstaasissa katsellessani esitystä ja hoin vain mielessäni: "Juuri näin! JUURI näin!". Yhdestäkään koreografiasta ei tullut sellaista 'kahdeksan kasia suoraan tanssitunnilta' -oloa. Numerot elivät ja hengittivät, propseja hyödynnettiin koreografioissa, stepattiin! Hetkeäkään en ajatellut, että kunpa tämä numero jo loppuisi ja päästäisiin tarinassa eteen päin.

2. Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa (2013-2014)
Jos edellinen esimerkkini oli sellaista perinteistäkin perinteisempää musikaalitanssia (onhan lähes jokainen tanssinumero La Cagessa drag-klubissa esitettävä shownumero), niin Reija Wäreen koreografiat Prinsessassa taas ovat hieno esimerkki jazztanssin nykysuuntauksista ja ilmaisukeinoista. Hänen otteessaan teoksien liikemateriaalit tuovat kokreettisesti toisen kerronnan tason musiikin rinnalle.  Materiaali on katsojalle ymmärrettävää ja esteettisesti kaunista, vaikka sillä haluttaisiinkin kertoa vakavia ja koskettavia, rumiakin asioita. Wäre ei myöskään pelkää käyttää lavastusta ja sen mahdollisuuksia elementtinä koreografioissaan.

Ymmärrän, miksi tanssijat rakastavat työskennellä Wäreen kanssa. Hän hyödyntää ihmisten erikoisosaamista upeasti ja laittaa koko ensemblen työskentelemään teknisillä äärirajoillaan. Reijan materiaali on hieno symbioosi vanhaa ja uutta, tuttua ja odottamatonta, ja siksi se sopii minusta äärimmäisen hyvin nimenomaa nykymusikaaleihin. Olisi myös mielenkiintoista joskus nähdä hänen työtään jonkin todella perinteisen teoksen parissa.

3. Helsingfors Svenska Teatern: Djungleboken (2013-2014)
Jakob Höglundin koreografiat teoksessa eivät olleet tyyillisesti niin monipuolisia, kuin mitä olisin ehkä itse odottaut teokseen, jossa musiikilliset tyylilajit heittelevät äärilaidasta toiseen (hieman Andrew Lloyd Webberin koko perheen musikaalien tapaan). Mutta Höglundin tapa käyttää ensembleä lavalla oli juuri sellaista, josta musikaaleissa suuresti nautin.

Laulujen aikana ei voinut millään sanoa, kuka oli näyttelijä, kuka tanssija, kuka oli ehkä otettu ryhmään vahvan laulutaitonsa ansiosta, vaan kaikki tekivät kaikkea ristiin rastiin, hyppäsivät mukaan koreografiaan silloin kun heiltä sitä odotettiin ja esiintyjät täyttivät lavaa kolmiulotteisesti kaikissa sen tasoissa. Koko musikaalin esiintyjäkaarti saatiin näyttämään ammattitaitoiselta - todelliselta musikaaliensembeltä sanan varsinaisessa merkityksessä! Tästä syystä suuret numerot olivat ehdottomasti esityksen nautinnollisimmat hetket. Ne imivät mukaansa ja yllättivät jatkuvasti kekseliäisyydellään. Loistava esimerkki siitä, kuinka osaava koreografi osaa hyödyntää koko ensembleä luomistyössään.

******

Olen aina nähnyt musiikin liikkeenä - jopa silloin kun nuorempana soitin vielä aktiivisesti viulua. Näen mielikuvissani vahvasti kuinka tanssijat liikkuisivat musiikkiin tilassa, mikä heidän suhteensa olisi toisiinsa, missä liikkeiden aksentit olisivat. Kulkisiko materiaali yhdessä musiikin kanssa, sitä vastaan vai sitä täydentäen, kuin omana solistisena instrumenttina. Musiikin tanssittavuus ja rytmisyys on myös aina ollut tärkeä kriteeri musiikkimaussani, niin klassisen kuin populaarimusiikin suhteen. Se on maailma, joka on tavallaan aina ollut osa minua. En vain päässyt lapsena toteuttamaan sitä ohjatusti, opastetusti, toisten innostamana ja avaamana.

Kävin kyllä vuoden verran satubaletissa pienenä. Sitten jouduin tekemään elämäni ensimmäisen katkeran taiteellisen uravalintani: Mennäkö soittamaan viulua ensimmäiseen orkesteriini Riihimäen Musiikkiopiston Minijousiin vaiko opetettavaksi Hyvinkäälle balettikouluun? Opetus tapahtui nimittäin samana iltana. - Silloin valitsin musiikin. Enkä ole sitä kyllä katunut. Ilman musiikillista taustaani, en todennäköisesti olisi nyt tällä alalla. Ja kiitos taustani, minulla on äärimmäisen vahva erikoistaito tulevaisuutta ajatellen.

Musikaalikoreografi - siinä on nimittäin sellainen unelma-ammatti, jota itseasiassa haluaisin tehdä 'isona'. Ongelmahan on, että näin 'kolmekolmosena' mä vähän niinku olen jo sellanen 'iso' ihminen. Siksi olenkin nyt päättänyt alkaa aktiivisesti suuntaamaan uraani tuohon suuntaan. Se on hyppy tyhjän päälle, vaatii luottamusta tulevaan, omiin taitoihin ja näkemyksiin. Mutta se on se hinta, mikä on maksettava siitä, että ehkä tulevaisuudessa pääsisi tekemään juuri sitä, mitä sydän haluaa.

Isäni sanoin: "Ei mitään saa kyllä pyytämättäkin."