Haluan jatkaa aiheesta, joka liippaa osaltaan vihaisia nuoria teatterintekijöitä - Tällä kertaa kuitenkin pienenä kritiikinpoikasena. Nuorena nimittäin asiat nähdään usein niin kovin mustavalkoisina. Sen seurauksena taidetta, myös oman alan, tulee helposti arvoitettua usein hyvin rankalla kädellä pelkästään hyvään ja huonoon taiteeseen: tuota minä haluan tehdä, tuo on arvokasta taidetta, kaikki muu on pelkkää sontaa, pelleilyä ja arvotonta potaskaa.
Valitettavasti tämänkaltainen ajattelutapa jää joskus myös päälle, minkä seurauksena jonkin taidekentän sisälle alkaa syntyä pieniä kuppikuntia, jotka nenä pystyssä julistavat omaa paremmuuttaan ja tärkeyttään yli toisten tekijöiden. He eivät valitettavasti huomaa, että ulkopuolisille ihmisille me asumme kaikki yhdessä ja samassa pesässä. Vaikka näkemyksemme alan sisällä eroaisivat kuinka, meidän tulee pitää yhteisestä kodistamme huolta! Tietyt kodinsisäiset riidat pysyköön omien seinien sisäpuolella, ei niitä ole tarkoitus käyttää lyömäaseena perhetutuilla vieraillessa.
Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että puoliskoni opiskelee tällä hetkellä teatteriohjaajaksi, ja pääsen itse siinä sivussa käymään läpi paljon materiaalia, jota hän työstää koulussaan. Tästä esimerkkinä on tutustumiseni Brittiläiseen "In Yer Face"-teatteriin, joka nimensä mukaisesti pyrkii shokeeraamaan, herättämään, häpäisemään, rikkomaan tabuja ja pakottamaan katsojansa huomaamaan epäkohtia, ongelmia, ihmisen kurjuutta. Siinä on jotain sellaista, johon Brechtiläinen vieraannuttava teatteri, ajankohtainen poliittinen teatteri sekä usein näiden pienempien ryhmien suosima teatteritaide pyrkii.
Tuollainen ajankohtainen teatteritaide on hirvittävän tärkeää. Onhan teatteri aikojen alusta ottanut kantaa politiikkaan ja pyrkinyt vaikuttamaan ja valistamaan katsojaansa näkemään, mitä maailmassa tapahtuu. Teatterin arvot ovat useimmiten hyvin korkeita ja jaloja - teatteri pyrkii hyvyyteen, se pyrkii puhdistamaan. Se haluaa korjata vääryydet. Tai ainakin osoittaa ne maailmalle. Ymmärrän myös hyvin, miksi monet näyttelijöistä kokevat juuri tämän ensisijaisena teatterin tehtävänä ja jopa 'ainoana oikeana tapana' tehdä teatteria.
Poliittinen teatteri syntyy aina tässä ja nyt, vastareaktiona jollekin siinä hetkessä, siinä ajassa, siinä kulttuurissa. Kestääkö se aikaa, onko sitä aiheellista kertoa enää uudelleen tulevaisuudessa tai onko siihen mahdollista samaistua oman kulttuuripiirinsä ulkopuolella? Aika näyttää. Vasta seuraava sukupolvi, tai sukupolvi sen jälkeen tulee näkemään, syntyykö kerran luodusta tuoreesta tekstistä uusi klassikko, jonka lukuisat esityskerrat alkavat vähitellen luoda vastareaktiota osassa taiteen kuluttajia.
Niin klassikot, nuo ajattomat tarinat. Ne vanhat pölyttyneet kertomukset, joita esitetään vuodesta toiseen? Olen kyllästymiseen asti saanut kuulla siitä, että miksi esimerkiksi se Viulunsoittaja katolla oikein pyörii Suomessa koko ajan. Teatteriohjelmiston monipuolistaminen on tärkeä keskustelunaihe, mutta ei se sulje pois sitä tosiasiaa, että klassikot ovat klassikoita, koska... Niin... Kyllä teoksessa jotain hyvää on oltava, jos ihmiset sen haluavat uudestaan ja uudestaan nähdä, jos se kerta koskettaa sukupolvesta toiseen ja löytää aina uusia faneja. Joissain asioissa ihminen kun ei vaan muutu. Ei vuosikymmenissä, ei vuosisadoissa. Ei edes tuhansissa vuosissa.
Entäpä sitten se 'kaupallinen' teatteri...
Tuttavani kertoi minulle juuri, kuinka paljon koskettavia kirjeitä hän oli saanut yleisöltä erään nuorisomusikaalin aikaan. Kuinka monta kiitosta oli tullut siitä, kun nuori katsoja oli nähnyt itsensä lavalla, saanut kokea, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa ja kuinka oli saaanut uskoa siihen, että kelpaa sellaisena kuin on. Nuorisomusikaali. Sellainen muovinen Disney-tuote. Arvostettujen kriitikoiden sekä useiden kollegojen lyttäämä ja pinnalliseksi haukkuma teos. Kollegani esitti silloin ehkä osuvimman puuskahduksen, jota olen kuullut pitkään aikaan: "Kenellä on oikeus päättää, että niiden nuorten ihmisten kokemukset olisivat olleet yhtään sen arvottomampia kuin kenenkään muun? Heille se oli elämäämullistava hetki. Kuinka joku kehtaa sanoa, että sellainen teatteri olisi muka arvotonta!"
Minusta ei ole olemassa hyvää ja huonoa taidetta. Kaikkien alalajien sisällä on vain hyvin ja huonosti tehtyä. Sitä voi arvottaa ja siitä näkökulmasta voi kritisoida. Jokainen lievänkin kathrasiksen kokenut katsoja pystyy kyllä ymmärtämään, mitä onnistunut teatteriesitys voi ihmisessä tehdä. Se naurattaa, itkettää, vihastuttaa, joskus jopa häiritsee, oksettaa tai saa pelkästään hämilleen. Kaikki nämä ovat minusta oikeita tunteita, joita teatteri - ja taide yleensä - voi ja sen tulisi herättää. Kaikki ei vain ole kaikille. Eikä tarvitsekaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti