Rakastan farssia tyylilajina, mutten useinkaan näkemiäni farssiesityksiä. Helsingin Kaupunginteatterin Hotelli Paradiso ansaitseekin minusta kunniamaininnan siitä, että siellä uskallettiin tehdä farssi ilman huutamista, päätöntä edestakas juoksemista ja jatkuvaa kaksimielistä elehdintää. Sen sijaan esiintyjien tyylitelty ylidramaattinen liikekieli tuo roolihenkilöiden karikatyyrit esiin tavalla, josta ainakin minä nautin. Teksti on hyvä ja siihen on uskallettu luottaa ilman turhaa meuhkaamista.
Tätä kaikkea oltaisiin voitu kutenkin olla minun makuuni vieläkin enemmän. Koko kattaus olisi voinut olla myös tiukempi erityisesti ensimmäisellä puoliskolla, jossa kaikki kommellukset ja valheet lyödään pöytään. Nyt tuntui, että olisin istunut bussissa, jonka kuski vain lähtee ajamaan huomaamattaan harhateille sen sijaan, että olisin istunut hevosvankkurissa, jonka pillastunut hevonen vie kärryään kohti väistämättömältä tuntuvaa tuhoa väistäen jokaisen eteen tulleen lyhtypylvään vasta aivan viime tingassa. No kakkospuoliskolla näyttelijät sitten pääsevätkin maalaamaan taulun valmiiksi terävin ja tarkoin vedoin.
Tyylilaji istui minun silmissäni kaikkein parhaiten Tiina Lymin elekieleen. Hänessä se ei tuntunut missään vaiheessa päälleliimatulta tai ulkokultaiselta. Ja vaikka Santeri Kinnunen herra Pingletinä onkin läpi näytelmän vetovastuussa, Lymi tämän aviovaimona - ehkä parhaat vuotensa nähneenä ja rikkaaseen Pariisilaiseen elämänmenoon tottuneena Angélique Pingletinä - varastaa valtikan kyllä Kinnuselta toisella puoliajalla.
Olen mieltynyt Neil Hardwickin ohjauksissa erityisesti siihen, että kaikki hänen näyttelijänsä näyttelevät samassa tyylilajissa. Kukaan ei tunnu lyövän yli, kun kaikki liioittelevat yhtä paljon - tai yhtä vähän, riippuen esityksestä. Kohtauksesta toiseen ei poukkoilla eri ilmaisukeinojen viidakossa. Tällainen koko esityksen kattava tyyli on hänen luomassaan maailmassa vain se tapa olla ja elää. Näyttelijäntyön falskiutta sillä ei pystytä peittämään. Motivaatioiden ja tunteiden on oltava ihan yhtä aitoja, vaikka kuinka lähdettäisiin fyysistämään ilmaisua hahmokaraktäärein ja elein. Ja minusta hänen tyylivalintansa tässä teoksessa istui 1800-luvun lopun Pariisin henkeen ja elämäntapaan hyvin.
Muutenkin olen iloinen siitä, että teos oli tehty epookkiin, enkä vähiten siksi, että tuon ajan vaatteet ja tyyli ylipäänsä hivelee silmääni. Teos on nimittäin suht ajaton teemoiltaan, joten sen voisi helposti halutessaan viskata lähes mihin aikaan tahansa. Visuaalisesta puolesta haluan kuitenkin mainita erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen, jossa vaihto kahden eri tilan välillä oli maaginen ja kellopelimäisen tarkka. Sen sijaan, että olisi tylsästi vain pyöräytetty pyörönäyttämöllä lavastuksen toinen puoli esiin uutena tilana, vaihto oli kuin olisi seurannut rubiikin kuution ratkasemista kuudessa sekunnissa. Hieno osoitus siitä, ettei lavasteiden vaihtoa tarvitse aina yrittää peitellä ja hoputtaa, vaan että se voi olla myös mieletön piristysruiske katsojalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti