Päivän kirosana

Se oli sellaista "huonoa musikaalinäyttelemistä".

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin huono musikaalinäytteleminen. On huonoa näyttelijäntyötä ja hyvää näyttelijäntyötä. On tyyliin tai itseasiassa oikeammin sanottuna ympäristöönsä sopivaa tai epäsopivaa näyttelemistä. Jälkimmäistä kutsutaan myös usein termillä "ylinäytteleminen". Ylinäytteleminen johtuu useimmiten vain siitä, ettei näyttelijä ole ilmaisullisesti samoilla kierroksilla muiden kanssa. Tai sitten se tarkoittaa ulkokultaista, falskia näyttelijäntyötä, jolloin toiminnot ja tunnetilat eivät ole ns. sisäsyntyisiä - eli siis sitä huonoa näyttelijäntyötä.

Teatterin hiljaiset työmyyrät

Sateisen marraskuun aikana kaikenlaiset valonpilkahdukset ovat ihmismielelle tärkeitä. Siksi haastan sinut antamaan tänään kiitoksen sille, jolle se kuuluu. Anna se vielä sellaiselle ihmiselle, joka tekee työnsä hyvin, mutta ei siitä kuule yleensä positiivista palautetta. Sellaiselle, jota kyllä kärkkäästi haukutaan, jos pienikin homma on tehty huonosti, mutta jonka tulisi yleensä elää sillä kiitoksella, että kukaan ei vaan sanonut mitään.

Tällaisia työntekijöitä löytyy varmasti joka alalta. Mutta teatteri jos mikä on täynnä näitä 'hiljaisia työmyyriä'. Esiintyjät, ohjaajat, taiteellisen työryhmän jäsenet - Meille virtaa kukkia ja sampanjaa, me pokkaamme ensi-illan päätteeksi ja meitä kiitellään vuolaasti maljapuheissa. Ihmisten silmissä me luomme esityksen, ilman meitä teatteria ei olisi.

Mutta entä sitten ne hiljaiset?

Mistä käytävillä puhutaan?

Haluan välittää jälleen kiitokseni ahkerille lukijoilleni. Ilman teitä en kirjoittaisi tänne ollenkaan näin usein, kuin mitä nyt kynä tuntuu sauhuavan! Saamani palaute 'teatterin käytävillä' ja somessa on nimittäin osoittanut, että tämänkaltaiselle pohdinnalle on kentällä kysyntää. Ja moni on tullut myös kertomaan, kuinka hienoa on ollut huomata, etteivät he ole omien ajatustensa kanssa sittenkään yksin! En voisi olla iloisempi saamastani vastaanotosta.

Mikä sitten ihmisiä kaikkein eniten puhuttaa? No tällä hetkellä "Top-3-Sivut" blogissani katselukertojen perusteella ovat käsitelleet:

• Laulamista ja laulutekniikkaa
• Teatterista kirjoitettavaa kritiikkiä
• Koe-esiintymisiä

Ja niille, joille tämä mahdollisesti on ensikosketus blogiini tai joita muten vain kiinnostaa, mistä kaikki tämä teksti sai alkunsa, linkki ensimmäiseen tekstiini "Blogin avaamisen problematiikka..."

Acting A Song -workshop

Kouluni aikana meillä kävi vierailevana opettajana professori Cary Libkin (Penn State College of Arts and Architecture). Hän on oman koulunsa musiikkiteatteri- ja teatteriohjauskoulutuksen yliopettaja ja sain kunnian päästä osallistumaan hänen Acting A Song workshop-kokonaisuuteensa. Kaivelin muistiinpano-arkistoistani, mitä ajatuksia ja huomioita kirjasin hänen opetuksessaan ja haluan nyt jakaa muutamia oivalluksiani myös täällä blogissani.

Tekniikasta

Mitä oikeastaan on tekniikka teatterialalla? Sitä vaaditaan ja odotetaan. Sitä käytetään määrittelemään kuka on hyvä työssään ja kuka taas ei. Sitä on, jos pystyy tekemään tiettyjä asioita. Sitä tarvitsee, jotta voisi tehdä jotain paremmin tai enemmän kuin joku toinen. Sitä on ihmisillä, joilla on koulutuksesta hankittu paperi ja tietty ammattinimike tietystä koulusta.

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei.

Laulua roolissa, rooli laulamassa

Kun aloitin nämä hommat 90-luvulla, oli vielä pelottavan yleistä, että musiikkiteatteriesityksissä laulun alkaessa näyttelijä pudotti roolinsa ja esitti kappaleen omana itsenään, ei roolihenkilönä. Tästä valitettavasti tuntuu yhä olevan jotain jäljellä, kun me esiintyjät itsekriittisesti analysoimme omia laulusuorituksiamme. Siksi haluasinkin heittää oman neulani heinäpaaliin ja ehdottaa uutta ehkä radikaaliakin lähestymistapaa laulutulkintaan lavalla.

Näyttelijäntyöllisesti usein puhutaan siitä, ettei saisi esittää rooliaan vaan tulisi olla roolinsa. Tämän toteuttamiseen on monia eri tapoja ja metodeja olemassa, en ala niitä arvottamaan tai esittämään omia suosikkejani niistä. Sen sijaan haluaisin rohkaista tämänkaltaista ajattelua myös lauluilmaisun puolelle.

Kuinka katsojaa koulutetaan

Kävin aiemmin tällä viikolla mielenkiintoista keskustelua teatterista yleisön kouluttajana. 

Usein musiikkiteatterikentällä sekä poikkitaiteellisemman teatterin parissa puhumme siitä, kuinka yleisöä tulisi kouluttaa vastaanottamaan tietynlaisia esityksiä. Lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen aihe sekä varmasti myös ihan varteenotettavaa ajattelua kehittyvälle taiteenlajille ylipäänsä. Samalla kuitenkin keskustelussamme tuli ilmi hyvinkin kriittisiä näkemyksiä tätä vastaan, sekä pohdintaa myös siitä, millä tavalla teatterin sitten tulisi toimia tästä näkökulmasta. 

Ammattina musiikkiteatterin yleismiesjantunen

Mistä nämä kirjoitukseni oikein kumpuaa? Ei, ne eivät ole yksistään omia ajatuksiani, vaan suuri osa tänne tulleista jutuista ovat pohdintaa, jota on yhteisesti käyty kollegojen kanssa mm. harjoitusten tauoilla ja näytösten aikana kulisseissa. Välillä mietin, tulisiko minun mainita kuka alalla toimivista taiteilijoista on minkäkin ajatuksen minulle antanut, kuka minkäkin videoklipin minulle ensi kertaa näyttänyt, mutta samaan aikaan haluan myös varjella heidän yksityisyyttään, kun en tiedä kuinka julki he haluavat sanomisiaan nettiin omalla nimellään saada. Olkoon tämä siis vain tunnustus siitä, ettei kukaan nyt kuvittele, että olisin itse yksikseni näiden asioiden suvereeni vatvoja. En ole!

Musiikkiteatteri on vain yksi monesta teatterialan sivujuonteista. Me koemme oman alamme äärimmäisen intohimoisesti, aivan kuten varmasti kaikkien muidenkin teatterialojen tekijät omansa. Siksi pohdimme ja keskustelemme alasta pitkälti vain omasta näkövinkkelistä. On vain luonnollista, että kirjoitan siitä mistä tiedän sekä siitä mitä olen tehnyt. Sillä haluan, että katsojillemme tässä maassa tarjotaan ensiluokkaista musiikkiteatteria. Sellaista jossa tekijät pääsevät antamaan kaiken osaamisensa ja tietämyksensä yleisön palvelemiseen.

Olipa yö, huh huh, olipa yö!

Rakastan farssia tyylilajina, mutten useinkaan näkemiäni farssiesityksiä. Helsingin Kaupunginteatterin Hotelli Paradiso ansaitseekin minusta kunniamaininnan siitä, että siellä uskallettiin tehdä farssi ilman huutamista, päätöntä edestakas juoksemista ja jatkuvaa kaksimielistä elehdintää. Sen sijaan esiintyjien tyylitelty ylidramaattinen liikekieli tuo roolihenkilöiden karikatyyrit esiin tavalla, josta ainakin minä nautin. Teksti on hyvä ja siihen on uskallettu luottaa ilman turhaa meuhkaamista.

Hyvä, paha, kritiikki...

Mitä ystävämme wikipedia kertoo termistä kritiikki?