Mutta suurin kaikista on Bob Fosse!

Jos pitää valita kaikista innoittajistani ja musikaalimaailman idoleistani yksi ylitse muiden, se on ehdottomasti ohjaaja/koreografi Bob Fosse (1927-1987). Suomessa hänen ohjaustöistään tunnetaan ehkä parhaiten musikaalielokuva Cabaret, mutta hänen omintakeinen tyylinsä on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mm. musikaaleihin Chicago, Sweet Charity sekä Pippin. Mainittakoon myös hänen ohjaamansa ja koreografioimansa omaelämänkerrallinen musikaalielokuva All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Mikä sitten tekee Fossesta ja hänen tyylistään niin erikoislaatuisen?
Hatut. Hansikkaat. Sisäänpäin kääntyneet polvet. Kropan yli luonnottomasti kiertyvät kädet. Vipeltävät sormet, pyörivät ranteet ja napsutukset. Taitetut nilkat. Kerrotaan että hän itse kärsi huonosta aukikierrosta, vihasi käsiään ja kärsi harventuvasta hiuskuontalosta - joten hän peitti nämä 'heikkoutensa' ja käänsi ne päinvastoin vahvuuksiksi omassa tyylissään.

Eikä Bob Fosse pelkästään luonut tätä silmiinpistävästi omanlaistaan liikekieltä musikaaleihin. Hän oli myös edelläkävijä tavassaan käyttää tanssia ja tanssijoita teoksissaan. Hän jatkoi siitä mihin esimerkiksi hänen ihailemansa Jerome Robbinsin voidaan ajatella pääseen West Side Storyn parissa ohjaajana/koreografina. Fosse painotti ohjaajana erityisesti alatekstin merkitystä tanssijoilla, minkä seurauksena raja tanssijoiden ja näyttelijöiden välillä - myös tanssinumeroiden aikana - on hänen teoksissaan hyvin häilyvä. Fossen kuuluisimpia ohjeistuksiaan musikaalinäyttelemisestä on ajatus siitä, että laulu alkaa, kun sanat eivät enää riitä ilmaisuun ja tanssi alkaa silloin, kun pelkkä laulukaan ei ole enää tarpeeksi.

Koska haluan, että kiitos menee oikeaan osoitteeseen, haluan myös mainita erikseen Bob Fossen rakastajattaren Ann Reinkingin, joka uudelleenkoreografioi 'Bob Fossen tyyliin' Chicago-musikaalin konserttiversion 1996, joka siirtyi esityksenä sellaisenaan ensin Broadwaylle sekä myöhemmin Lontooseen. Näin itse tämän nimenomaisen version pari vuotta sitten, enkä ole moista katharsis-kokemusta saanut yhdestäkän tanssimusikaalista. (Lähimmäksi pääsee West Side Storyn elokuvaversio.)

Fosse-tanssi voi siis edelleen oikein hyvin ja pulpahtelee pintaan populaarikulttuurissakin yhä aika ajoin. Suurin osa ehkä kuuli Beyoncen Single Ladies -musiikkivideon ympärillä pyörineestä kohusta, kun artisti itse lopulta myönsi ihan julkisuudessa videon olleen Bob Fossen alkuperäiskoreografian inspiroima. Alla myös eräs toinen 'lainaus', jonka itseasiassa löysin vasta muutama viikko sitten.

Sweet Charity musikaalista (ohjaus/koreografia Bob Fosse) "Rich Man's Frug" (ensimmäinen osa) kohtaa Emma Buntonin musiikkivideon "Maybe".

Ja viimeisenä jumalainen Ann Reinking (s.1949) Roxie Hartina Chicago-musikaalin revival-versiossa (1996). Laskekaas neidin ikä ihan huviksenne ja katsokaa sitten noita jalkoja. ;)