torstai 24. lokakuuta 2013

Laulamisesta. Ja vähän laulunopetuksesta. Tai oikeammin laulamisen oppimisesta.

Laulajana aina silloin tällöin tulee vastaan youtube-klippejä, joiden jälkeen sitä vain palaa hiljaa ja nöyränä takaisin sinne pimeään harjoituskoppiinsa. Tai sitten vaan tekee mieli lopettaa laulaminen samantien ja siihen paikkaan. Sitä ihmettelee, miten joku sen tekee, miksen minä keksinyt tehdä sitä noin, olisiko minusta muka joskus tuohon, no ei, no mutta, miksei muka? Jos harjoittelen. Tunteja. Vuosia. --- Mihin mä sen suklaalevynpuolikkaan oikein jemmasinkaan, alkaa ahdistaa...

Laulamisesta sanotaan usein, että se on henkimaailman hommia. Sitä se todellakin on. Se kun pohjautuu niin pitkälti hengittämisen hienomotoriikkaan, sellaisten lihasten hallintaan jotka normaalisiti toimivat jokapäiväisissä askareissa ajattelematta ja täysin automaattisesti. Ja kun niitä lihaksia yrittää alkaa hallita ja määräillä, se on pitkä, kivinen, ja aina täysin omakohtainen tie. Sillä sinulla on aina vain oma kroppasi, se on sinun työkalusi. Ja sillä yhdellä työkalulla sinun on pakko tehdä kaikki työsi. Ja entä jos se työkalu onkin vähän b-laatuinen, se menee jostain rikki, sitä ei pystykään käyttämään just siihen duuniin mitä haluaisit? Tough luck! Get over it! Make it work! Epäreilua, eikö olekin!

Mutta eihän se nyt oikeasti niin kamalaa ole. Kunhan oma instrumentti on jotakuinkin hallussa, laulaminen on aika paljon oikeastaan vaan kehtaamista. Sitä ettei turhaan varo virheitä. Menee ja uskaltaa paljastaa itsensä, oman äänensä, oman sielunsa. Sillä olen huomannut, että parhaat laulajat tässä maailmassa ovat yksinkertaisesti vain maailman rohkeimpia ihmisiä. Ei muuta. Sitä ei huomaa, kun heille puhuu, heidät tapaa esiintymistilanteen ulkopuolella tai on heidän arkielämän ystävänsä. He saattavat jännittää ihan yhtä paljon esiintymistä kuin kuka tahansa meistä. He voivat olla epävarmoja onnistumisestaan, siitä tykkääkö yleisö heistä, riittävätkö he, kestääkö heidän instrumenttinsa tulevan konsertin läpi, flippaako ylä-äänet, jne... Mutta kun he ensimmäisen nuotin kajahtaessa avaavat suunsa, he vain yksinkertaisesti ovat voittamattomia. Helppoa!... Tai siis ahdistavaa. --- Oisko tuolla pakkasessa vaikka jäätelöä, kun ei tätä kestä ilman kunnon sokerihumalaa?!!

No nyt kun pääsin vauhtiin, niin on kuitenkin yksi asia, joka minua henkilökohtaisesti nyrppii. Kiitos muutaman vahvasti Suomessakin jo vaikuttavan laulutekniikkakoulukunnan, on laulajien keskuudessa alkanut hirvittävä tarve analysoida sitä, miten joku toinen laulaja minkäkin äänenvärin tekee. "Tuo kohta on sitä ja sitä äänenkäyttötapaa... tossa kurkunpään annetaan nousta... ei se laula nenäänsä vaan... haet vaan kato tosi metallisen saundin... vedät ton kato overdrivella... niinku itkisit... teet tätä njän-njän-njää harjoitusta ja sitten sillä saundilla laulat... tota moodia voi kyllä tehdä vain vokaaleilla a-e-i-ä..." Henkilökohtaisesti olen allerginen tälle. Välillä tekis mieli sanoa kaikkeen tuohon vain: "Aika siistiä! No teeppä sitten sama perässä jos se kerta on noin yksinkertaista!"

Kyllä, ymmärrän, että kun nyt vihdoinkin on tullut yhtenäistyvää termistöä ja uutta laajaa tutkimusta laululihasten toiminnasta myös populaarimusiikin puolelta, siitä innostutaan helposti vähän liikaa. Puhunhan itsekin aivan liikaa tanssista ja tanssimisesta. Ja kun mulla on aika paljon laulunopettajia ystävissäni, he tottakai puhuvat samaan tapaan omasta työstään. Eikä tämä avautuminen siis missään nimessä ole heidän tarjoamaa laulunopetusta vastaan. Välillä vain ihmetyttää, kuinka harvoin nykyään kuulee laulajien puhuvan toisten laulutavan kopioimisen sijaan musiikin tulkitsemisesta sekä kehittymisestä itsenäisenä taiteilijana, muusikkona ja laulajana. Halutaan vaan laulaa niin kuin joku muu. Tämä minua oikeastaan koko jutussa eniten huolettaa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että oman taiteenlajin perusteet ja historia on tunnettava. Säännöt ja niiden hallitseminen tuo turvallisuutta, jotta sen jälkeen asioita voi mennä rikkomaan. Perinne ei ole kirosana, se on taiteessa hyväksi ja toimivaksi havaittu malli, joka on ollut hyväksi havaittuna usein jo satoja vuosia. Tottakai kehitystä tapahtuu ja pitääkin tapahtua, mutta miksi jokainen sukupolvi niin hanakasti haluaa lähteä merta edemmäs kalaan ja perse edellä puuhun? Kuuntele muita, matki, kopioi, varasta, tottakai! Se kuuluu taiteen oppimisprosessiin. Mutta se on vain työkalu löytämään oma äänesi, omat tulkintatapasi, oppia käyttämään sitä ainutlaatuista syntymässäsi saamaasi instrumenttiasi. Picassokin maalasi ja kopioi ihan sellaisia perinteisiä maisemia, asetelmia ja ihmispotretteja oppivuotensa, ennen kuin synnytti sitten kuuluisaksi tekemänsä kubistisen tyylin.

Ehkä parhaiten tämän kaiken on kiteyttänyt säveltäjä Claude Debussy: "Works of art create rules; rules don't make works of art."

Ja jos nyt jollekin tuli hirveä halu lähteä treenaamaan, voin pilata sen seuraavan beltti-kuningattaren / rintarekkari-ruhtinattaren / huutajanaisen (tai miksi tätä laulutyyliä sitten ikinä haluattekin kutsua) versiolla Jekyll & Hyde -musikaalin Bring On The Men -kappaleesta. Olkaa hyvä! Uskomaton, käsittämätön, ja jollain tasolla vihaamani Linda Eder. --- Mä lähen Makuuniin hakeen säkillisen irtokarkkeja.



4 kommenttia:

  1. Ah, olipa hyvä muistutus. Oon itse viime aikoina ollut hyvinkin lauluorientoituneiden ihmisten ympäröimänä, ja ehkä pikkasen hetkittäin ahdistunutkin siitä, mutta näinhän se on: oma instrumentti, oma ääni. Vinkkejä voi ottaa vastaan miljoonia, mutta loppujen lopuksi itse valitset mitä niistä pystyt hyödyntämään ja sen jälkeen vielä, että mitä haluat käyttää.

    VastaaPoista
  2. Laulun kanssa se on vähän niin. Fysiologiset ja anatomiset faktat ovat totta kai faktoja. Mutta koska me kaikki koemme oman kroppamme omalla tavallamme, on laulaminen aina hyvin yksilöllinen kokemus. Faktojen lisäksi voime siis puhua lähinnä "musta/joistain tuntuu tältä" tai "mä ajattelen/jotkut ajattelee näin"-vertauksin.

    VastaaPoista
  3. Mutta kuinka masentavaa onkaan kun haluaisi tulkita omalla tavallaan eikä rahkeet ja osaaminen riitäkään? Siksi olen laulutekniikkahifistelyn kannalla, kuhan se palvelee tulkinnan tarkoitusta, eikä vaikka osaamisen esittelyä!

    VastaaPoista
  4. Onneksi jokaisen meistä ei tarvitse keksiä pyörää itse, ainoastaan kuinka sillä ajetaan. Ja siinä prosessissa kokeneemmat pystyy onneksi neuvomaan ja kannustamaan vierestä. Hifistely voi hyvinkin auttaa mm. äärirajojen löytämisessä sekä laajentamaan itse kunkin ilmaisusapluunaa uusilla ideoilla.

    Joo ne virtuoosikappaleet on sitten vielä erikseen *cough*Girl-in-14G*cough*

    VastaaPoista