My way, or the highway. Ajatus siitä, että minun tapani ja toimintamallini ovat oikeita ja muunlaiset eivät, on tappoisku alalle, jonka toteutus perustuu täysin omakohtaiseen kokemiseen. Jokainen meistä on yksilö, erilaisine apuineen, vahvuuksineen, heikkouksineen, koulutuspohjineen, joten toiselta ei voi koskaan vaatia samaa, mitä esimerkiksi voi vaatia itseltään. On tärkeää tuntea omat työkalunsa, on mielenkiintoista jakaa omia tuntemuksiaan ja verrata niitä kollegan vastaaviin, mutta asioiden vatvominen oikein-väärin akselilla on murhanisku taiteilijuudelle.
(Ja ei, tämä ei ole mikään kauan kadoksissa ollut Jane Austinin kirja mallia 'Honor And Humility'.)
Tiedän itse olevani hyvinkin järkkymätön monissa mielipiteissäni. Joskus varmasti myös lauon niitä tavalla, joka sattaa tuntua muista mahtailevalta, itseriittoiselta ja jopa sellaiselta besserwisser-mukaintellektuellilta. Jos joku asia on minusta pielessä, sanon kovinkin herkästi kuinka asia pitäisi tehdä toisin. (Vaikkapa täällä blogissa...) Pitäisi kuitenkin aina muistaa sanoa ohessa taikasanat 'minusta' ja sellainen muutkin vaihtoehdot huomioon ottava fraasi kuten 'voisi ehkä'. Tämä ohje oli yhtä paljon minulle itselleni, muille taiteilijoille kuin myös taiteen kriitikoille. Koska sekä taiteen tekijä että myös sen kokija voi puhua vain ja ainoastaan itsensä puolesta, ei koskaan kenenkään muun. Kaikki suodattuu aina vain oman henkilökohtaisen kokemus- ja tietopohjamme kautta. Se on häiritsevä ajatus, ihmisluonto lokerointi-fetisseineen haluaa taistella moista epämääräisyyttä vastaan, mutta niin se vain on.
Kunnioitusta vaaditaan myös lavalla. Yksi tärkeimmistä näyttelijäntyön ohjeistahan on yksinkertaisesti kuuntele. Ei kuule, vaan kuuntele. Anna tilaa toiselle, älä sooloile. Usein tämän kanssa kulkeva ohjeistus on näytellä lavalla niin, että vastanäyttelijäsi näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Yksilösuorittaminen dialogissa on äärimmäisen raskasta ja harvemmin palkitsevaa myöskään yleisön silmissä. Suurimmat ja lahjakkaimmat näyttelijät ovat oikeasti vain parhaita kuuntelijoita. He ottavat sinulta kaikki impulssit, joita heille - tietoisesti tai tiedostamatta - lähetät. He ovat aina joukkuepelaajia. Useimmiten he ovat kyllä myös maalikuninkaita. He eivät koskaan menetä palloaan sen kerran saatuaan. Mutta he ovat myös aina aistit avoinna ottamaan lähettämäsi syötön vastaan ja syöttävät myös takaisin aina kun tilanne niin vaatii.
Minusta ihaninta on tehdä työtä vastanäyttelijän kanssa, jonka kanssa puhutaan tällaisesta syöttelypelistä ihan konkreettisella tasolla. Ei siis yritetä kukin selvitä lavalla yksin tai keskustella kohtauksista pelkällä analyyttisellä tasolla. Pyynnöt 'Voitko yrittää saada katsekontaktin muhun tossa kohdassa?' tai 'Voitko reagoida tohon sanaan?' tai 'Pystytkö tekemään mun olon vielä epämukavammaksi tässä kohtauksessa?' on tottakai myös oman näyttelijäntyön helpottamista, mutta samalla myös annettuja tilaisuuksia vastanäyttelijälle näytellä: Ottaa syöttö vastaan, pitää palloa hetki ja lähettää se takaisin. Päästetään siis toinen osalliseksi omaan peliin. Annetaan näin ollen tilaisuus myös toiselle loistaa.
Näytteleminen toista varten, ei itseään pönkittäen, vaatii suurta kunnioitusta vastanäyttelijää kohtaan. Se vaatii myös sitä kuuluisaa taiteilijan nöyryyttä. Ei nöyristelyä, sellaista kynttilän vakan alla pitämistä, josta jo aiemminkin kirjoitin, se on täysin eri asia. Mutta oikeanlainen nöyryys kulkee minusta käsi kädessä juuri tuon toisen kunnioittamisen kanssa. Hyväksytään ensinnäkin, että minä olen sellainen kuin olen, ja samaan aikaan hyväksytään toinen sellaisena kuin hän on, erilaisena kuin minä. Aika dadan puolella alkaa mennä, myönnetään, mutta sitähän taiteen luominen on. (Ei me taiteilijat ihan selväpäisintä porukkaa koskaan olla oltukaan.)
Kunnioitus pitää siis osata antaa sille, mitä et tunne, osaa tai tiedä. On kyse sitten toisesta ihmisestä, toisen ihmisen tavasta tehdä töitä, toisesta taiteenlajista, vaikkapa sitten ihan kokonaan toisesta alasta. Se ei ole keneltäkään pois, mutta voi tuoda paljon paljon lisää. Samaan aikaan taiteilijan nöyryyttä on tunnustaa se, että muut eivät ole kuin sinä, he ovat omine ajatuksineen ja kokemuksineen aina ihan yhtä 'oikeassa' kuin sinäkin. Vaikka meillä täällä usein ajatellaan, että onni yhdellä on pois toiselta. Minä ajattelen mieluummin, että jaettu onni on tuplaonni. Sama pätee kunnioitukseen. On äärimmäisen hedelmällistä työskennellä ihmisten kanssa, joiden välillä kytee keskinäinen kunnioitus. Siitä jos mistä syntyy jotain ennennäkemätöntä ja uutta - kahden ihmisen summa on siis enemmän kuin kaksi.
No niin, nyt mentiin dadasta jo pitkän matematiikan puolelle. Ehkä on siis aika lopettaa tämä kirjoitus tähän, ennen kuin juttu menee vielä enempi yli hilseen. Pointtini kuitenkin on, että suurimmat hyveet esiintyjälle on nöyryys ja kunnioitus. Niiden kahden kanssa sinusta tulee pidetty työtoveri ja sinun kanssa halutaan tehdä jatkossakin töitä. Avaat näin myös itsesi olemaan valmis oppimaan asioita, joita et vielä tiedä ja osaa. Se jos mikä vie sinua myös taiteilijana eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti