Kunnioituksesta ja nöyryydestä

My way, or the highway. Ajatus siitä, että minun tapani ja toimintamallini ovat oikeita ja muunlaiset eivät, on tappoisku alalle, jonka toteutus perustuu täysin omakohtaiseen kokemiseen. Jokainen meistä on yksilö, erilaisine apuineen, vahvuuksineen, heikkouksineen, koulutuspohjineen, joten toiselta ei voi koskaan vaatia samaa, mitä esimerkiksi voi vaatia itseltään. On tärkeää tuntea omat työkalunsa, on mielenkiintoista jakaa omia tuntemuksiaan ja verrata niitä kollegan vastaaviin, mutta asioiden vatvominen oikein-väärin akselilla on murhanisku taiteilijuudelle.

(Ja ei, tämä ei ole mikään kauan kadoksissa ollut Jane Austinin kirja mallia 'Honor And Humility'.)

Joskus sen voi tehdä näinkin

Patti LuPone esittää pääroolia Gypsy-musikaalissa ja kesken laulusooloaan huutaa bändiä lopettamaan soittamisen...

Ihana, kamala, koe-esiintyminen

Michael Shurtleffin Audition-kirjaa ja näyttelijäntyötä käsittelevä kirjoitukseni poiki aktiivista keskustelua facebook-seinälläni nimenomaan koe-esiintymisistä Suomessa, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta nyt sitten kokonaan oman blogauksen. Olen nimittäin itse tottunut olemaan 'pöydän molemmin puolin' erilaisissa koelaulu- ja koetanssitilaisuuksissa, ja nuo kokemukset yhdistettynä Shurtleffin kirjan viisauksiin ovat opettanut minua ottamaan etäisyyttä tuohon alallamme vakiintuneeseen työnhakuprosessiin.

Myönnän nykyään jopa nauttivani koe-esiintymisistä hakijana jollain tapaa. Tottakai minua jännittää siellä. Varsinkin, jos haen teokseen johon todella haluaisin mukaan. Tiedän myös, että tilaisuus on joillekin aivan kuolemanvakava tilanne. Sinua saattaa oksettaa, pyörryttää, suutasi kuivaa, keskittymisesi herpaantuu, etkä todellakaan koe pystyväsi antamaan parastasi raadin edessä. Saatat kokea tilanteen lähinnä ahdistavana kilpailuna ja kyynärpäätaktiikan täyttämänä taistelutantereena. Toivottavasti se mitä tulen kirjoittamaan tulee helpottamaan sinua seuraavassa auditionissasi, ja antaa myös ehkä uudenlaista kuvaa koko prosessista.

Kolmoisuhka - Triple Threat

Musikaalikentällä puhutaan usein kolmoisuhkista. Se on leikkimielinen ilmaisu ihmisistä, jotka ovat uhka toisille alalla työkenteleville. Nämä yksilöt nimittäin osaavat näytellä JA laulaa JA tanssia. Eli ovat siis sellaisia multitalentteja, toiselta nimitykseltään myös musikaaliartisteja (vakiintunutta ammattinimikettä Suomessa ei vielä ole - käsittämätöntä, mutta totta!). Heidän vahvuutensa näissä kolmessa vaihtelevat totta kai yksilöstä riippuen, ja sen mukaan heitä sitten valitaankin eri tehtäviin ja rooleihin produktioissa.

Miksi me ollaan niin pirun suomalaisia!

Yksi töistäni on toimia Lahden Gospelkuoron johtajan assarina. Se on oikeasti ihan sairaan kivaa. Kuorolaiset ovat jo pitkän linjan harrastajia, joilta voi vaatia ja odottaa aika paljon. Ja heidän kanssaan saa tuloksia aikaan, kun vain jaksaa pyytää, muistuttaa, rohkaista ja välillä vähän uhkaillakin. ;)

Kaikkein eniten kuoron kanssa tehdään töitä oikeanlaisen gospel-saundin löytämiseksi. Toisin sanoen, yritämme saada suomalaiset aikuiset laulamaan kuin afroamerikkalaiset soul-kuninkaat ja -kuningattaret. Se vaatii kehtaamista. Se vaatii heittäytymistä. Se vaatii luovaa hulluutta. Se vaatii sitä, että uskaltaa mennä oman överi-rajan tuolle puolen, ja reippaasti! Meitä ei ole kasvatettu sellaiseen lauluperinteeseen, meidän geneettinen perimämme ei välttämättä tue sellaista äänenmuodostusta, eikä meillä tosiaankaan ole lupa sooloilla rivissä. Olemmehan niin pirun suomalaisia.

Kaikki mitä näyttelijän tulee tietää saadakseen osan

Nykyinen kihlattuni lainasi minulle erään kirjan seurustelumme alkuvaiheessa. Se oli nimeltään "AUDITION - Everything an Actor Needs to Know to Get the Part" (1978). Olin juuri valmistunut koulusta ammattiini ja tämä kirja onnistui hienosti kokoamaan yhteen neljän ja puolen vuoden näyttelijäntyön opinnot sekä antamaan eväitä tulevaisuuteen. Opus taitaa jälleen olla lainassa jollain yhteisistä kollegoistamme, mutta onneksi kirjoitin siitä aikanaan itselleni muistiinpanot muistitikulle. Niiden pohjalta kirjoitankin nyt tämän bloggauksen.

Kirjan on kirjoittanut Michael Shurtleff (1920-2007). Hän toimi yhtenä vaikutusvaltaisimpina casting-directorina Broadwaylla palkaten uusina niminä lavalle mm. sellaisia meillekin tuttuja näyttelijöitä kuin Barbra Streisand, Gene Hackman, Dustin Hoffman ja Bette Midler. Hän työskenteli myös musikaalien Chicago, Pippin sekä Jesus Christ Superstar alkuperäismiehitysten kasaajana. Työnsä pohjalta hän kirjoitti tämän jopa "Näyttelijöiden raamatuksi" leikkimielisesti kutsutun "Audition"-kirjansa kooten samoihin kansiin yleisimpiä ongelmia, sudenkuoppia sekä mahdollisuuksia, joita Broadwayn koe-esiintymisessä yleensä hakijoiden eteen tuli.

Kiitos lukijoilleni!

Myönnetään, olen odotellut tässä koko eilisen päivän, josko Wicked-blogauksen lukijamäärä ylittäisi maagiset sata näyttökertaa. Mutta viime yön aikana satasen rajan ylittikin kirjoitukseni laulamisesta ja laulamisen oppimisesta! Nyt äskeinen käyntini bloggerin sivuilla kertoi tuon luvun nouseen jo 150:een ja Wickedkin sai vihdoinkin oman 100 näyttökertaansa kasaan. Ihan huikeaa!!

En olisi ikinä uskonut, että vierailumäärät blogissani voisivat olla jo muutaman ensimmäisen päivän jälkeen tällaisia. Kiitos teille lukijoille siitä! Huomenna aamupäivästä taas luvassa uutta tekstiä, tällä kertaa enempi näyttelijäntyön näkökulmasta.

Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Musikaaleista puhuttaessa kuulee usein sanottavan, että ne ovat vain sellaista kevyttä viihdettä, lauletaan ja tanssitaan kukkakedoilla ja kaduilla. - Siis nyt ihan oikeastiko? Oletko oikeasti tutustunut musikaalikirjallisuuteen, kun kehtaat väittää moista? Väität siis, että tästä genrestä löytyy lähinnä teoksia, jotka eivät käsittele vakavia aiheita, kerro suurista kohtaloista, oikeista inhimillisistä arvoista, laita yleisöä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä? Ovatpahan vaan karkkiväriä, naurua, hattaraa? Haastan sinut! Nimeä viisi tällaista hötömusikaalia.

Koska väitän että voin peitota listasi kymmenellä jokaisen vähänkään teatteria tuntevan tietämillä musikaaleilla, jotka eivät tuohon kategoriaan kuulu. Ja ei... en ota vastaan mitään 'mutku'-selittelyjä perään vaan korotan uudella kahdenkymmenen teoksen listalla, ihan vaan jotta saan sinut pitämään jatkossa turpasi kiinni. ;)

Ja vielä jäisi kymmeniä ja taas kymmeniä teoksia, joilla halutessani jatkaa...

Ihan sama jos joku väittäisi, että kaikki puhenäytelmät olisivat pieruhuumorifarsseja. Grr.

Laulamisesta. Ja vähän laulunopetuksesta. Tai oikeammin laulamisen oppimisesta.

Laulajana aina silloin tällöin tulee vastaan youtube-klippejä, joiden jälkeen sitä vain palaa hiljaa ja nöyränä takaisin sinne pimeään harjoituskoppiinsa. Tai sitten vaan tekee mieli lopettaa laulaminen samantien ja siihen paikkaan. Sitä ihmettelee, miten joku sen tekee, miksen minä keksinyt tehdä sitä noin, olisiko minusta muka joskus tuohon, no ei, no mutta, miksei muka? Jos harjoittelen. Tunteja. Vuosia. --- Mihin mä sen suklaalevynpuolikkaan oikein jemmasinkaan, alkaa ahdistaa...

It's Liza with a 'Z', not Lisa with an 'S'...

Haluan kiinnittää huomionne hetkeksi Liza Minnelliin. En hänen suorituksiinsa esiintyjänä ja laulajana, en hänen rankkaan elämäänsä, en hänen päihteiden väärinkäytöksiin - en mihinkään sellaiseen asiaa, josta iltapäivälehdissä lähinnä kirjoitettaisiin.

Haluan puhua hänestä näyttelijäntyön opettajana.

Kirsikkapuistossa

Kerroin edellisessä kirjoituksessa mieltymyksestäni teoksiin, joissa roolihenkilöt taistelevat voimattomina väistämätöntä kohtaloa vastaan. Tätä teemaahan käsittelee lähes jokainen antiikin tragedioista sekä myös omalla tavallaan Anton Tsehovin näytelmät, joista viimeisimpänä näin tänä syksynä Kansallisteatterin version Kirsikkapuistosta. Tsehov on ollut minulle rakkaus siitä saakka, kun ensi kertaa näin Kolme sisarta Riihimäen Nuorisoteatterin versiona. Ja se rakkaus on vain syventynyt ja voimistunut ajan myötä.

Tsehoviin liitetään helposti monia vahvoja mielikuvia. Verkkaisa kerronta, ajan pysähtyneisyys, alatekstien runsas määrä näyttelijäntyössä, tauottaminen, sekä tietenkin kirjailijan oma luonnehdinta näytelmistään komedioina tulevat näin päällisin puolin mieleen hänen näytelmistään. Näistä kuitenkin minua eniten kiinnostava asia on juuri tuo näytelmien koomisen puolen löytäminen - se että ihmiselo kaikessa karmivuudessaan on itse asiassa aika naurettavaa. Ja lukemistani Tsehovin näytelmistä löydän Kirsikkapuiston tekstistä tätä vinksahtanutta koomisuutta ehkä kaikkein eniten.

Wicked

Musikaalifanien joukossa on oma hyvinkin aktiivinen ryhmittymänsä, Wicked-fanit. Ja kyllä, minä olen yksi teistä. Haluaisin kovasti päästä tekemään Boqin. Tai sitten koreografioimaan esityksen. Siinäpä pari unelmaani, ensimmäinen näin muutaman vuoden säteelle, toisen sitten voikin toteuttaa vaikka vanhoilla päivillä.

En nähnyt Helsingin kaupunginteatterin versiota. Häpeän. Mutta olen nähnyt teoksen Lontoossa. Fanitukseni alkoi kuitenkin jo sinä samaisena iltana, kun kaverilta lainatun original cast soundtrackin laitoin silloisen pöytäkoneeni romppuasemaan ja kuuntelin teoksen läpi kertaistumalta. Ja itkin. (Ja sitten etsin netistä käsiini sen puuttuvan Wicked Witch Of The East -kappaleen ja itkin lisää.)

Teksti tulee sisältämään vähäisiä juonipaljastuksia, jotenkas sinua on varoitettu!

Elämäkertanäytelmistä

En ole mikään suuri elämäkertanäytelmien ystävä. Siis niiden teosten, jotka pohjaavat jonkin julkimon elämään ja vaiheisiin lapsuudesta hamaan harmauteen. Ja olenko nyt aivan väärässä, vai ovatko teatterit nykyään aivan tupaten täynnä tällaisia elämäkertoja! Esityksiä elokuvatähdistä, kuuluisista muusikoista, kuninkaallisista, kotikaupungin omista julkimoista...

Pidän paljon enemmän näytelmistä, jonka tapahtumaketju koostuu yhdestä illasta, taikka muutaman suuren elämänkohtaloita ravistelevan käännekohdan tapahtumista. Vanhanaikaista, kyllä, mutta ah niin toimivaa! Äskeisen huomion tein itseasiassa katsellessani keväällä Helsingfors Svenska Teaternin Chaplin-näytelmää. Esitys sinällään oli elämäkertateokseksi varsin onnistunut, mutta silti... Se herätti minussa vahvana kaipuun vanhan pariin. "Back to basics", kuten aika usein sanon.

Mutta suurin kaikista on Bob Fosse!

Jos pitää valita kaikista innoittajistani ja musikaalimaailman idoleistani yksi ylitse muiden, se on ehdottomasti ohjaaja/koreografi Bob Fosse (1927-1987). Suomessa hänen ohjaustöistään tunnetaan ehkä parhaiten musikaalielokuva Cabaret, mutta hänen omintakeinen tyylinsä on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mm. musikaaleihin Chicago, Sweet Charity sekä Pippin. Mainittakoon myös hänen ohjaamansa ja koreografioimansa omaelämänkerrallinen musikaalielokuva All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Mikä sitten tekee Fossesta ja hänen tyylistään niin erikoislaatuisen?

Blogin avaamisen problematiikka...

Olen seurannut ahkerasti monia teatteriblogeja ja ajatukseni on usein pyörinyt myös oman blogin pitämisen mahdollisuudessa. Eniten ehkä mua estää se, että toimin itse alalla - mikä minä muka olisin sanomaan kollegasta sitä tai tätä. Ja toisaalta pelkään että blogista tulisi vain oman pahan olon, epäkohtien ja marmatuksen kanavointiväline, jonka julkisessa pitämisessä ei edes olisi minkäänlaista järkeä.